Outreach on tosiaan jo ohi ja samoten on koko DTS. Hyvistä yrityksistä ja ajatuksista huolimatta jäi vähän vähälle blogin päivittely Kanadassa. Vaikka meän outreach oli melko rento, oli se silti niin aikaa ja energiaa vievää, että ei tullu kirjoteltua. Mutta ehkä näin jälkeenpäin onki helpompaa summata ja purkaa, mitä siellä oikein tapahtu. Istun laivassa matkalla Santorinista takas Ateenaan, minne lensin muutama päivä sitte tapaamaan kavereita viime kesän vapaaehtoistyöleiriltä Italiasta. Laivamatka kestää kaheksan tuntia, joten nyt on ainaki aikaa kirjottaa! Tässä siis tulee jonkunäkönen pläjäys outreachista ja viimisistä päivistä Uuessa Seelannissa.
Niinkö aiemmin jo taisin kirjottaa, vietettiin suurin osa meän viikoista pohjosessa Moosoneessa, mikä ei ole se varsinainen Moose Cree -reservaatti, vaikka sielläki suurin osa ihmisistä on alkuperäiskansaa. Siellä veettiin lasten ryhmiä, ensin Kids Clubia lauantaisin, sitte Kids Afterschool Programmea ja nuorten ryhmiä pari kertaa. Moosoneessa työskenneltiin lähinnä Community Churchen kanssa, mutta viimisenä sunnuntaina johettiin jumalanpalvelus helluntaiseurakunnalla. Viimisenä lauantaina järjestettiin community Churchen kanssa Praise In The Park -tapahtuma, joka oli nimensä mukasesti ulkona joen rannalla ja avoin kaikille. Luvassa oli tanssi- ja musiikkiesityksiä, leikkejä lapsille ja ilmasta ruokaa. Ihmiset näissä yhteisöissä on kaiken ilmasen perään, joten ruuan jaon aikaan puisto oli täpösen täynnä porukkaa. Suurin osa hävis nopeasti saatuaan vattansa täyteen, mutta joitain jäi onneks kattomaan ohjelmaaki. Oltiin edellisenä päivänä käyty ovelta ovelle Moose Drivella (sama katu, mikä aiemmin siivottiin) kuttumassa ihmisiä mukaan tapahtumaan, mikä oli jo kokemus itessään, vastaukset ko oli monen kirjavia... Tapahtuma meni hyvin ja ihmeellisesti sateisen viikon keskellä juuri tuo lauantai oli tosi lämmin ja aurinkoinen ja sopivan tuulinen, että kaikki ötökät pysy poissa ohjelman ajan. Seuraava päivä oliki sitte kylmä ja sateinen.
Moosoneessa saatiin myös mahollisuus kolmena viikkona pitää tunnin radio-ohjelma kahesti viikossa. Jakau'uttiin kahteen ryhmään, joten kummallaki ryhmällä oli tunti viikossa. Se oli tosi hauskaa ja hyvä mahollisuus tavottaa kummatki yhteisöt, Moosonee ja Moose Factory. Se oli myös tosi hyvä tilaisuus vapaasti julistaa evankeliumia, meille nimittäin annettiin täysin vapaat käet puhua mitä vain, koska radion isäntä Ernie kävi vain alussa näyttämässä miten homma toimii ja lähti sitte pois sanoen "nähään tunnin päästä". Ekalla kerralla tuijotettiin hetken aikaa hämmentyneinä Ernien perässä sulkeutuvaa ulko-ovea ja mietittiin, että osataankohan nyt tehä kaikki oikein, mutta saatiin, ko saatiinki musiikki ja puhe kuulumaan oikeaan aikaan ja oikealla taajuuella!
Viimisellä viikolla veettiin tosiaan Lasten iltapäiväohjelmaa neljänä päivänä. Ohjelmassa oli lauluja, leikkejä, askartelua, nukketeatteria, välipalaa... Lapset tykkäs ja joka päivä tuli uusia, niin että viimisenä päivänä lapsia oli reilusti yli 20! Ihan hyvä, että meitä oli kuus vetäjää.
Ylhäällä olevassa kuvassa näkyvä poika on nimeltään Xavier. Viimisenä päivänä iltapäiväohjelman alussa menin kattomaan, jos joitain lapsia ois ulkona oottamassa. Kadun toisella puolella näin kaks poikaa kävelemässä, he oli jo ohittanu kirkon missä oltiin, mutta jostain syystä huusin kuitenki heän perään, jos he haluais tulla mukaan. He tuli lopulta sisään, mutta aluks seisoskeli keskenään seinän vierellä ja oli valmiina lähtemään takas ulos. Angela otti heän nimet ylös ja Xavier oli tosi hiljanen ja mumisi oman nimensä (niinkö oikeastaan melkein kaikki lapset tuolla). Xavierin kaveri alko yhtäkkiä kertomaan Xavierin tarinaa Angelalle ja kävi ilmi, että hänen äiti kuoli ihan hiljattain ja Xavier asuu nyt joillain tutuilla (isäkään ei ilmeisesti ole kuvioissa, mikä on tosi normaalia intiaani-yhteisöissä). Xavier ja kaveri (en muista nimeä) halus soittaa huoltajilleen, että saako he jäähä iltapäiväkerhoon ja ko tuli Xavierin vuoro, hällä oli hankaluuksia selittää huoltajilleen asiansa, joten Angela otti puhelimen ja kysy voisko Xavier jäähä tunniksi kirkolle kerhoon. Vastaus oli lyhyt ja tyly "yeah what ever, we don't care". Eli "ihan sama, ei kiinnosta". Mikä on tosi surullista, koska selvästi Xavierin oma äiti oli pitäny hyvää huolta lapsestaan, ainaki sillä perusteella, että Xavier oli opetettu soittamaan ja kysymään lupaa saako jäähä. Xavier ja kaveri siis tuli meän kerhoon, mutta oli useampaan kertaan lähössä, eikä oikein halunnu osallistua ohjelmaan, me kuitenki suostuteltiin heät jäämään. Lopussa tehtiin muovailuvahasta eläimiä ja Angela sai tilaisuuen jutella Xavierille ja kertoa, että ihan sama, mitä elämässä tapahtuu ja vaikka ois kuinka toivotonta, Jeesus kuitenki rakastaa sinua aina. Xavier hiljasesti nyökkäili ja alko pikkuhiljaa avautumaan vähän enemmän. Ko tuli aika lähteä kotiin Xavier tuli innoissaan kysymään meiltä, että "saahaanko me tulla huomennaki?". Valitettavasti se oli meän viiminen kerta, joten luonnollisesti meän piti sanoa ei. No, ainaki saatiin kerran tavata Xavier ja nähä vähän miten Jeesus voi muuttaa ihmistä noinki lyhyessä ajassa hiljasesta ja masentuneesta iloseen ja hymyilevään!
Yhtenä viikonloppuna mulla, Afulla ja Cherylillä oli mahollisuus lentää ylemmäs pohjoseen vielä eristäytyneempään, pelkästään lentokoneella tavotettavaan reservaattiin nimeltä Attawapiskat.
Attawapiskat on 1800 ihmisen asuttama reservaatti. Sijainnistaan ja vaikeasta tavotettavuuestaan johtuen Attawapiskatissa on säilyny paremmin vanhat perinteet ja intiaanikulttuuri. Siellä ei esimerkiks lapsia otettu perheistään ja pakotettu pukeutumaan länsimaisiin vaatteisiin ja puhumaan pelkästään englantia, niinkö etelämmässä. Attawapiskatissa asuvat intiaanit on samasta Cree nimisestä heimosta, ko Moosoneessa ja Moose Factoryssaki. Mutta reservaatit on keskenään tosi erilaisia. Attawapiskatissa ihmiset siis vielä puhuu omaa kieltään ensimmäisenä kielenään ja heän englanti on rikkinäistä ja kaikilla on erikoinen, tosi sulonen aksentti, millä he puhuu englantia.
Sinä viikonloppuna ko me oltiin Attawapiskatissa, oli jokavuotinen "retki intiaanijuurille". Eli noin puolet koko kylästä oli kanooteilla James Baylla läheisellä saarella tekemässä perinteisiä intiaanijuttujaan. En ihan tarkkaan tiiä mitä, mutta kai ne nukku ja teki ruokaa tiipiissä, metsästi hanhia yms.
Attawapiskatissa oli ihanaa! Työskenneltiin siellä pienen sulosen helluntaiseurakunnan kanssa, jossa oli noin 15 jäsentä, mutta kaikilla oli tosi voimakkaat todistukset omista elämistään. Kirkko järjesti ekana päivänä tapahtuman koulun liikuntasalissa, ko päästiin perille. Tapahtuman oli tarkotus alkaa seittämältä, mutta alotettiin noin varttia vaille yheksän... Ei kai se niin minuutin tai ees tunnin päälle ole.
Ihmisiä oli noin se viistoista plus me, mutta ilta oli tosi mahtava! Niin rohkaseva ja en ees huomannu kuinka aika riensi ja yhtäkkiä kello oliki jo lähempänä puoltayötä! Jaettiin kaikki omat todistuksemme ja kuultiin myös heän. Vähän ennen ko lopetettiin puolilta öin pastori Steve kysy, josko piettäis jumalanpalvelus seuraavanaki iltana. Kaikki oli tietenki tosi innokkaita, joten meillä oli palvelus myös lauantaina ja tottakai sunnuntainaki! Kummatki jumalanpalvelukset oli illalla ja kesti molempina iltoina melkein kahteentoista.
Järjestettiin myös lapsille askartelua ja leikkejä lauantai ja sunnuntai iltapäivänä.
Samana maanantaina, ko lennettiin Attawapiskatista takas Moosoneehen, otettiin iltapäivällä venetaksi joen yli Moose Factoryyn.
Vietettiin Moose Factoryssa paljon aikaa kirkon ja nuorten kanssa. Kuultiin monenlaisia ja uskomattomiltaki kuulostavia elämäntarinoita nuorilta. Ykski edellisellä viikolla 24 täyttäny poika oli kahen 11 ja 12 -vuotiaan pojan isä. Lapset ei tosin ole hänen kasvattamia, vaan hänen isoäitin. Eli nämä pojat ei ole ees oman isoäitinsä, vaan isoisoäitinsä kasvattamia. Enkä menis vannomaan, että hänkään on vielä kovin vanha...
Paikat, missä vietettiin viis viikkoa meän outreachista on keskenään tosi erilaisia, mutta kaikkia yhistää sama toivottomuus ja elämän haluttomuus. Ja kaikkien paikkojen yllä leijuu raskas masentuneisuuen pilvi. Ei ees kunnolla tajuttu sitä, ennen ko lähettiin pois ja huomattiin muutaman päivän päästä, että kaikki oltiin saatu kunnon yöunet joka yö Moosoneesta lähön jälkeen. Moosoneessa joka yö melkein kaikki nukku huonosti ja joka päivä jollain oli huono ja kärtynen päivä, mutta heti ko lähettiin pois sieltä oli paljon paljon kevyempi olo, eikä mitään ongelmia nukkua koko yö heräämättä sataa kertaa!
Nuorilta ko kysyy, mikä teän tulevaisuuen suunnitelma on, normaali vastaus on "ei mikään, me ollaan jumissa täällä, ei me päästä pois ikinä". Nuorten ja lasten tilanteesta ja elämänasenteesta kertoo tosi paljon teiniraskauksien, huumeitten käytön ja itsemurhien määrä. 100-200 oppilaan lukiossa on jatkuvasti vähintään viis tyttöä raskaana. Noitten viien viikon aikana, jotka oltiin Moosoneessa, Moose Factorylla (2500 asukasta) oli kolme itsemurhaa! Viiminen vain muutama päivä ennen ko lähettiin. Hän oli vain 13-vuotias ja hänen kaveriporukka oli tehny sopimuksen, että jokainen tekee itsemurhan. Tämä tyttö oli toinen siitä porukasta. Yks tyttö, joka tavattiin Moose Factorylla oli itsemurhan tehneen tytön ystävä ja postas facebookiin tämän muistokirjotuksen hänestä.
Vaikka viikot oli monella tapaa raskaita, oli ne myös tosi antosia. Kaikkien meän sydämet suli ihan täysin erityisesti kaikille lapsille noilta alueilta. Tuntu vaikealta lähteä pois ja jättää kaikki uuet ystävät ja ihanat lapset sinne. Monet ois halunnu tulla meän mukaan ja muutama oliki meän kans samassa junassa Cochraneen. Silti, vaikka aika oli lyhyt, mikä saatiin viettää siellä, olen tosi kiitollinen kaikista niistä ihmisistä ketä tavattiin ja kaikista uusista kokemuksista mitä saatiin. Ja ehkäpä menen takas joku päivä. Eihän sitä koskaan tiiä.
Uuteen Seelantiin oli ihana palata ja pysty rentoutua ihan erilailla tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Oli mahtavaa olla taas kaikki koolla ja kuulla muitten tiimien tarinoita Intiasta ja Kiinasta. Intia oli kuuma ja ahistava ja Kiinassa syötiin kanan paistettuja varpaita.
Tiistai-iltapäivänä oli päättäjäislounas ja meille piettiin puheita ja jaettiin todistukset yms.
Harmitti lähteä ja jättää Uusi Seelanti ja YWAM-perhe. Onneks kaikki on kuitenki skype-soiton päässä ja ompahan nyt ainaki hyvä syy matkustaa, ko kaverit on ympäri maailmaa!
Tämä tarina päättyy tältä erää tähän, seuraava askel on vasta suunnitteilla, siitä lisää sitte joskus. Kiitos kaikille, jotka oletta lukenu ja ollu mukana minun seikkailussa internetin välityksellä! Nähään pian! ;)
Helteisin terveisin
Katariina
p.s. Anteeks tekstin kummallinen mustatausta, mutta en kertakaikkiaan osaa ottaa sitä pois.
Niinkö aiemmin jo taisin kirjottaa, vietettiin suurin osa meän viikoista pohjosessa Moosoneessa, mikä ei ole se varsinainen Moose Cree -reservaatti, vaikka sielläki suurin osa ihmisistä on alkuperäiskansaa. Siellä veettiin lasten ryhmiä, ensin Kids Clubia lauantaisin, sitte Kids Afterschool Programmea ja nuorten ryhmiä pari kertaa. Moosoneessa työskenneltiin lähinnä Community Churchen kanssa, mutta viimisenä sunnuntaina johettiin jumalanpalvelus helluntaiseurakunnalla. Viimisenä lauantaina järjestettiin community Churchen kanssa Praise In The Park -tapahtuma, joka oli nimensä mukasesti ulkona joen rannalla ja avoin kaikille. Luvassa oli tanssi- ja musiikkiesityksiä, leikkejä lapsille ja ilmasta ruokaa. Ihmiset näissä yhteisöissä on kaiken ilmasen perään, joten ruuan jaon aikaan puisto oli täpösen täynnä porukkaa. Suurin osa hävis nopeasti saatuaan vattansa täyteen, mutta joitain jäi onneks kattomaan ohjelmaaki. Oltiin edellisenä päivänä käyty ovelta ovelle Moose Drivella (sama katu, mikä aiemmin siivottiin) kuttumassa ihmisiä mukaan tapahtumaan, mikä oli jo kokemus itessään, vastaukset ko oli monen kirjavia... Tapahtuma meni hyvin ja ihmeellisesti sateisen viikon keskellä juuri tuo lauantai oli tosi lämmin ja aurinkoinen ja sopivan tuulinen, että kaikki ötökät pysy poissa ohjelman ajan. Seuraava päivä oliki sitte kylmä ja sateinen.
Moosoneessa saatiin myös mahollisuus kolmena viikkona pitää tunnin radio-ohjelma kahesti viikossa. Jakau'uttiin kahteen ryhmään, joten kummallaki ryhmällä oli tunti viikossa. Se oli tosi hauskaa ja hyvä mahollisuus tavottaa kummatki yhteisöt, Moosonee ja Moose Factory. Se oli myös tosi hyvä tilaisuus vapaasti julistaa evankeliumia, meille nimittäin annettiin täysin vapaat käet puhua mitä vain, koska radion isäntä Ernie kävi vain alussa näyttämässä miten homma toimii ja lähti sitte pois sanoen "nähään tunnin päästä". Ekalla kerralla tuijotettiin hetken aikaa hämmentyneinä Ernien perässä sulkeutuvaa ulko-ovea ja mietittiin, että osataankohan nyt tehä kaikki oikein, mutta saatiin, ko saatiinki musiikki ja puhe kuulumaan oikeaan aikaan ja oikealla taajuuella!
Viimisellä viikolla veettiin tosiaan Lasten iltapäiväohjelmaa neljänä päivänä. Ohjelmassa oli lauluja, leikkejä, askartelua, nukketeatteria, välipalaa... Lapset tykkäs ja joka päivä tuli uusia, niin että viimisenä päivänä lapsia oli reilusti yli 20! Ihan hyvä, että meitä oli kuus vetäjää.
Ylhäällä olevassa kuvassa näkyvä poika on nimeltään Xavier. Viimisenä päivänä iltapäiväohjelman alussa menin kattomaan, jos joitain lapsia ois ulkona oottamassa. Kadun toisella puolella näin kaks poikaa kävelemässä, he oli jo ohittanu kirkon missä oltiin, mutta jostain syystä huusin kuitenki heän perään, jos he haluais tulla mukaan. He tuli lopulta sisään, mutta aluks seisoskeli keskenään seinän vierellä ja oli valmiina lähtemään takas ulos. Angela otti heän nimet ylös ja Xavier oli tosi hiljanen ja mumisi oman nimensä (niinkö oikeastaan melkein kaikki lapset tuolla). Xavierin kaveri alko yhtäkkiä kertomaan Xavierin tarinaa Angelalle ja kävi ilmi, että hänen äiti kuoli ihan hiljattain ja Xavier asuu nyt joillain tutuilla (isäkään ei ilmeisesti ole kuvioissa, mikä on tosi normaalia intiaani-yhteisöissä). Xavier ja kaveri (en muista nimeä) halus soittaa huoltajilleen, että saako he jäähä iltapäiväkerhoon ja ko tuli Xavierin vuoro, hällä oli hankaluuksia selittää huoltajilleen asiansa, joten Angela otti puhelimen ja kysy voisko Xavier jäähä tunniksi kirkolle kerhoon. Vastaus oli lyhyt ja tyly "yeah what ever, we don't care". Eli "ihan sama, ei kiinnosta". Mikä on tosi surullista, koska selvästi Xavierin oma äiti oli pitäny hyvää huolta lapsestaan, ainaki sillä perusteella, että Xavier oli opetettu soittamaan ja kysymään lupaa saako jäähä. Xavier ja kaveri siis tuli meän kerhoon, mutta oli useampaan kertaan lähössä, eikä oikein halunnu osallistua ohjelmaan, me kuitenki suostuteltiin heät jäämään. Lopussa tehtiin muovailuvahasta eläimiä ja Angela sai tilaisuuen jutella Xavierille ja kertoa, että ihan sama, mitä elämässä tapahtuu ja vaikka ois kuinka toivotonta, Jeesus kuitenki rakastaa sinua aina. Xavier hiljasesti nyökkäili ja alko pikkuhiljaa avautumaan vähän enemmän. Ko tuli aika lähteä kotiin Xavier tuli innoissaan kysymään meiltä, että "saahaanko me tulla huomennaki?". Valitettavasti se oli meän viiminen kerta, joten luonnollisesti meän piti sanoa ei. No, ainaki saatiin kerran tavata Xavier ja nähä vähän miten Jeesus voi muuttaa ihmistä noinki lyhyessä ajassa hiljasesta ja masentuneesta iloseen ja hymyilevään!
Yhtenä viikonloppuna mulla, Afulla ja Cherylillä oli mahollisuus lentää ylemmäs pohjoseen vielä eristäytyneempään, pelkästään lentokoneella tavotettavaan reservaattiin nimeltä Attawapiskat.
Attawapiskat on 1800 ihmisen asuttama reservaatti. Sijainnistaan ja vaikeasta tavotettavuuestaan johtuen Attawapiskatissa on säilyny paremmin vanhat perinteet ja intiaanikulttuuri. Siellä ei esimerkiks lapsia otettu perheistään ja pakotettu pukeutumaan länsimaisiin vaatteisiin ja puhumaan pelkästään englantia, niinkö etelämmässä. Attawapiskatissa asuvat intiaanit on samasta Cree nimisestä heimosta, ko Moosoneessa ja Moose Factoryssaki. Mutta reservaatit on keskenään tosi erilaisia. Attawapiskatissa ihmiset siis vielä puhuu omaa kieltään ensimmäisenä kielenään ja heän englanti on rikkinäistä ja kaikilla on erikoinen, tosi sulonen aksentti, millä he puhuu englantia.
Sinä viikonloppuna ko me oltiin Attawapiskatissa, oli jokavuotinen "retki intiaanijuurille". Eli noin puolet koko kylästä oli kanooteilla James Baylla läheisellä saarella tekemässä perinteisiä intiaanijuttujaan. En ihan tarkkaan tiiä mitä, mutta kai ne nukku ja teki ruokaa tiipiissä, metsästi hanhia yms.
Attawapiskatissa oli ihanaa! Työskenneltiin siellä pienen sulosen helluntaiseurakunnan kanssa, jossa oli noin 15 jäsentä, mutta kaikilla oli tosi voimakkaat todistukset omista elämistään. Kirkko järjesti ekana päivänä tapahtuman koulun liikuntasalissa, ko päästiin perille. Tapahtuman oli tarkotus alkaa seittämältä, mutta alotettiin noin varttia vaille yheksän... Ei kai se niin minuutin tai ees tunnin päälle ole.
Ihmisiä oli noin se viistoista plus me, mutta ilta oli tosi mahtava! Niin rohkaseva ja en ees huomannu kuinka aika riensi ja yhtäkkiä kello oliki jo lähempänä puoltayötä! Jaettiin kaikki omat todistuksemme ja kuultiin myös heän. Vähän ennen ko lopetettiin puolilta öin pastori Steve kysy, josko piettäis jumalanpalvelus seuraavanaki iltana. Kaikki oli tietenki tosi innokkaita, joten meillä oli palvelus myös lauantaina ja tottakai sunnuntainaki! Kummatki jumalanpalvelukset oli illalla ja kesti molempina iltoina melkein kahteentoista.
Järjestettiin myös lapsille askartelua ja leikkejä lauantai ja sunnuntai iltapäivänä.
Samana maanantaina, ko lennettiin Attawapiskatista takas Moosoneehen, otettiin iltapäivällä venetaksi joen yli Moose Factoryyn.
Vietettiin Moose Factoryssa paljon aikaa kirkon ja nuorten kanssa. Kuultiin monenlaisia ja uskomattomiltaki kuulostavia elämäntarinoita nuorilta. Ykski edellisellä viikolla 24 täyttäny poika oli kahen 11 ja 12 -vuotiaan pojan isä. Lapset ei tosin ole hänen kasvattamia, vaan hänen isoäitin. Eli nämä pojat ei ole ees oman isoäitinsä, vaan isoisoäitinsä kasvattamia. Enkä menis vannomaan, että hänkään on vielä kovin vanha...
Paikat, missä vietettiin viis viikkoa meän outreachista on keskenään tosi erilaisia, mutta kaikkia yhistää sama toivottomuus ja elämän haluttomuus. Ja kaikkien paikkojen yllä leijuu raskas masentuneisuuen pilvi. Ei ees kunnolla tajuttu sitä, ennen ko lähettiin pois ja huomattiin muutaman päivän päästä, että kaikki oltiin saatu kunnon yöunet joka yö Moosoneesta lähön jälkeen. Moosoneessa joka yö melkein kaikki nukku huonosti ja joka päivä jollain oli huono ja kärtynen päivä, mutta heti ko lähettiin pois sieltä oli paljon paljon kevyempi olo, eikä mitään ongelmia nukkua koko yö heräämättä sataa kertaa!
Nuorilta ko kysyy, mikä teän tulevaisuuen suunnitelma on, normaali vastaus on "ei mikään, me ollaan jumissa täällä, ei me päästä pois ikinä". Nuorten ja lasten tilanteesta ja elämänasenteesta kertoo tosi paljon teiniraskauksien, huumeitten käytön ja itsemurhien määrä. 100-200 oppilaan lukiossa on jatkuvasti vähintään viis tyttöä raskaana. Noitten viien viikon aikana, jotka oltiin Moosoneessa, Moose Factorylla (2500 asukasta) oli kolme itsemurhaa! Viiminen vain muutama päivä ennen ko lähettiin. Hän oli vain 13-vuotias ja hänen kaveriporukka oli tehny sopimuksen, että jokainen tekee itsemurhan. Tämä tyttö oli toinen siitä porukasta. Yks tyttö, joka tavattiin Moose Factorylla oli itsemurhan tehneen tytön ystävä ja postas facebookiin tämän muistokirjotuksen hänestä.
Vaikka viikot oli monella tapaa raskaita, oli ne myös tosi antosia. Kaikkien meän sydämet suli ihan täysin erityisesti kaikille lapsille noilta alueilta. Tuntu vaikealta lähteä pois ja jättää kaikki uuet ystävät ja ihanat lapset sinne. Monet ois halunnu tulla meän mukaan ja muutama oliki meän kans samassa junassa Cochraneen. Silti, vaikka aika oli lyhyt, mikä saatiin viettää siellä, olen tosi kiitollinen kaikista niistä ihmisistä ketä tavattiin ja kaikista uusista kokemuksista mitä saatiin. Ja ehkäpä menen takas joku päivä. Eihän sitä koskaan tiiä.
Uuteen Seelantiin oli ihana palata ja pysty rentoutua ihan erilailla tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Oli mahtavaa olla taas kaikki koolla ja kuulla muitten tiimien tarinoita Intiasta ja Kiinasta. Intia oli kuuma ja ahistava ja Kiinassa syötiin kanan paistettuja varpaita.
Tiistai-iltapäivänä oli päättäjäislounas ja meille piettiin puheita ja jaettiin todistukset yms.
Harmitti lähteä ja jättää Uusi Seelanti ja YWAM-perhe. Onneks kaikki on kuitenki skype-soiton päässä ja ompahan nyt ainaki hyvä syy matkustaa, ko kaverit on ympäri maailmaa!
Tämä tarina päättyy tältä erää tähän, seuraava askel on vasta suunnitteilla, siitä lisää sitte joskus. Kiitos kaikille, jotka oletta lukenu ja ollu mukana minun seikkailussa internetin välityksellä! Nähään pian! ;)
Helteisin terveisin
Katariina
p.s. Anteeks tekstin kummallinen mustatausta, mutta en kertakaikkiaan osaa ottaa sitä pois.


