Loppusanat

Outreach on tosiaan jo ohi ja samoten on koko DTS.  Hyvistä yrityksistä ja ajatuksista huolimatta jäi vähän vähälle blogin päivittely Kanadassa. Vaikka meän outreach oli melko rento, oli se silti niin aikaa ja energiaa vievää, että ei tullu kirjoteltua. Mutta ehkä näin jälkeenpäin onki helpompaa summata ja purkaa, mitä siellä oikein tapahtu. Istun laivassa matkalla Santorinista takas Ateenaan, minne lensin muutama päivä sitte tapaamaan kavereita viime kesän vapaaehtoistyöleiriltä Italiasta. Laivamatka kestää kaheksan tuntia, joten nyt on ainaki aikaa kirjottaa! Tässä siis tulee jonkunäkönen pläjäys outreachista ja viimisistä päivistä Uuessa Seelannissa.

Niinkö aiemmin jo taisin kirjottaa, vietettiin suurin osa meän viikoista pohjosessa Moosoneessa, mikä ei ole se varsinainen Moose Cree -reservaatti, vaikka sielläki suurin osa ihmisistä on alkuperäiskansaa. Siellä veettiin lasten ryhmiä, ensin Kids Clubia lauantaisin, sitte Kids Afterschool Programmea ja nuorten ryhmiä pari kertaa. Moosoneessa työskenneltiin lähinnä Community Churchen kanssa, mutta viimisenä sunnuntaina johettiin jumalanpalvelus helluntaiseurakunnalla. Viimisenä lauantaina järjestettiin community Churchen kanssa Praise In The Park -tapahtuma, joka oli nimensä mukasesti ulkona joen rannalla ja avoin kaikille. Luvassa oli tanssi- ja musiikkiesityksiä, leikkejä lapsille ja ilmasta ruokaa. Ihmiset näissä yhteisöissä on kaiken ilmasen perään, joten ruuan jaon aikaan puisto oli täpösen täynnä porukkaa. Suurin osa hävis nopeasti saatuaan vattansa täyteen, mutta joitain jäi onneks kattomaan ohjelmaaki. Oltiin edellisenä päivänä käyty ovelta ovelle Moose Drivella (sama katu, mikä aiemmin siivottiin) kuttumassa ihmisiä mukaan tapahtumaan, mikä oli jo kokemus itessään, vastaukset ko oli monen kirjavia... Tapahtuma meni hyvin ja ihmeellisesti sateisen viikon keskellä juuri tuo lauantai oli tosi lämmin ja aurinkoinen ja sopivan tuulinen, että kaikki ötökät pysy poissa ohjelman ajan. Seuraava päivä oliki sitte kylmä ja sateinen.

Moosoneessa saatiin myös mahollisuus kolmena viikkona pitää tunnin radio-ohjelma kahesti viikossa. Jakau'uttiin kahteen ryhmään, joten kummallaki ryhmällä oli tunti viikossa. Se oli tosi hauskaa ja hyvä mahollisuus tavottaa kummatki yhteisöt, Moosonee ja Moose Factory. Se oli myös tosi hyvä tilaisuus vapaasti julistaa evankeliumia, meille nimittäin annettiin täysin vapaat käet puhua mitä vain, koska radion isäntä Ernie kävi vain alussa näyttämässä miten homma toimii ja lähti sitte pois sanoen "nähään tunnin päästä". Ekalla kerralla tuijotettiin hetken aikaa hämmentyneinä Ernien perässä sulkeutuvaa ulko-ovea ja mietittiin, että osataankohan nyt tehä kaikki oikein, mutta saatiin, ko saatiinki musiikki ja puhe kuulumaan oikeaan aikaan ja oikealla taajuuella!

Viimisellä viikolla veettiin tosiaan Lasten iltapäiväohjelmaa neljänä päivänä. Ohjelmassa oli lauluja, leikkejä, askartelua, nukketeatteria, välipalaa... Lapset tykkäs ja joka päivä tuli uusia, niin että viimisenä päivänä lapsia oli reilusti yli 20! Ihan hyvä, että meitä oli kuus vetäjää.

Ylhäällä olevassa kuvassa näkyvä poika on nimeltään Xavier. Viimisenä päivänä iltapäiväohjelman alussa menin kattomaan, jos joitain lapsia ois ulkona oottamassa. Kadun toisella puolella näin kaks poikaa kävelemässä, he oli jo ohittanu kirkon missä oltiin, mutta jostain syystä huusin kuitenki heän perään, jos he haluais tulla mukaan. He tuli lopulta sisään, mutta aluks seisoskeli keskenään seinän vierellä ja oli valmiina lähtemään takas ulos. Angela otti heän nimet ylös ja Xavier oli tosi hiljanen ja mumisi oman nimensä (niinkö oikeastaan melkein kaikki lapset tuolla). Xavierin kaveri alko yhtäkkiä kertomaan Xavierin tarinaa Angelalle ja kävi ilmi, että hänen äiti kuoli ihan hiljattain ja Xavier asuu nyt joillain tutuilla (isäkään ei ilmeisesti ole kuvioissa, mikä on tosi normaalia intiaani-yhteisöissä). Xavier ja kaveri (en muista nimeä) halus soittaa huoltajilleen, että saako he jäähä iltapäiväkerhoon ja ko tuli Xavierin vuoro, hällä oli hankaluuksia selittää huoltajilleen asiansa, joten Angela otti puhelimen ja kysy voisko Xavier jäähä tunniksi kirkolle kerhoon. Vastaus oli lyhyt ja tyly "yeah what ever, we don't care". Eli "ihan sama, ei kiinnosta". Mikä on tosi surullista, koska selvästi Xavierin oma äiti oli pitäny hyvää huolta lapsestaan, ainaki sillä perusteella, että Xavier oli opetettu soittamaan ja kysymään lupaa saako jäähä. Xavier ja kaveri siis tuli meän kerhoon, mutta oli useampaan kertaan lähössä, eikä oikein halunnu osallistua ohjelmaan, me kuitenki suostuteltiin heät jäämään. Lopussa tehtiin muovailuvahasta eläimiä ja Angela sai tilaisuuen jutella Xavierille ja kertoa, että ihan sama, mitä elämässä tapahtuu ja vaikka ois kuinka toivotonta, Jeesus kuitenki rakastaa sinua aina. Xavier hiljasesti nyökkäili ja alko pikkuhiljaa avautumaan vähän enemmän. Ko tuli aika lähteä kotiin Xavier tuli innoissaan kysymään meiltä, että "saahaanko me tulla huomennaki?". Valitettavasti se oli meän viiminen kerta, joten luonnollisesti meän piti sanoa ei. No, ainaki saatiin kerran tavata Xavier ja nähä vähän miten Jeesus voi muuttaa ihmistä noinki lyhyessä ajassa hiljasesta ja masentuneesta iloseen ja hymyilevään!


Yhtenä viikonloppuna mulla, Afulla ja Cherylillä oli mahollisuus lentää ylemmäs pohjoseen vielä eristäytyneempään, pelkästään lentokoneella tavotettavaan reservaattiin nimeltä Attawapiskat.

Attawapiskat on 1800 ihmisen asuttama reservaatti. Sijainnistaan ja vaikeasta tavotettavuuestaan johtuen Attawapiskatissa on säilyny paremmin vanhat perinteet ja intiaanikulttuuri. Siellä ei esimerkiks lapsia otettu perheistään ja pakotettu pukeutumaan länsimaisiin vaatteisiin ja puhumaan pelkästään englantia, niinkö etelämmässä. Attawapiskatissa asuvat intiaanit on samasta Cree nimisestä heimosta, ko Moosoneessa ja Moose Factoryssaki. Mutta reservaatit on keskenään tosi erilaisia. Attawapiskatissa ihmiset siis vielä puhuu omaa kieltään ensimmäisenä kielenään ja heän englanti on rikkinäistä ja kaikilla on erikoinen, tosi sulonen aksentti, millä he puhuu englantia. 

Sinä viikonloppuna ko me oltiin Attawapiskatissa, oli jokavuotinen "retki intiaanijuurille". Eli noin puolet koko kylästä oli kanooteilla James Baylla läheisellä saarella tekemässä perinteisiä intiaanijuttujaan. En ihan tarkkaan tiiä mitä, mutta kai ne nukku ja teki ruokaa tiipiissä, metsästi hanhia yms.
Attawapiskatissa oli ihanaa! Työskenneltiin siellä pienen sulosen helluntaiseurakunnan kanssa, jossa oli noin 15 jäsentä, mutta kaikilla oli tosi voimakkaat todistukset omista elämistään. Kirkko järjesti ekana päivänä tapahtuman koulun liikuntasalissa, ko päästiin perille. Tapahtuman oli tarkotus alkaa seittämältä, mutta alotettiin noin varttia vaille yheksän... Ei kai se niin minuutin tai ees tunnin päälle ole.
Ihmisiä oli noin se viistoista plus me, mutta ilta oli tosi mahtava! Niin rohkaseva ja en ees huomannu kuinka aika riensi ja yhtäkkiä kello oliki jo lähempänä puoltayötä! Jaettiin kaikki omat todistuksemme ja kuultiin myös heän. Vähän ennen ko lopetettiin puolilta öin pastori Steve kysy, josko piettäis jumalanpalvelus seuraavanaki iltana. Kaikki oli tietenki tosi innokkaita, joten meillä oli palvelus myös lauantaina ja tottakai sunnuntainaki! Kummatki jumalanpalvelukset oli illalla ja kesti molempina iltoina melkein kahteentoista.
Järjestettiin myös lapsille askartelua ja leikkejä lauantai ja sunnuntai iltapäivänä.

Samana maanantaina, ko lennettiin Attawapiskatista takas Moosoneehen, otettiin iltapäivällä venetaksi joen yli Moose Factoryyn.
Vietettiin Moose Factoryssa paljon aikaa kirkon ja nuorten kanssa. Kuultiin monenlaisia ja uskomattomiltaki kuulostavia elämäntarinoita nuorilta. Ykski edellisellä viikolla 24 täyttäny poika oli kahen 11 ja 12 -vuotiaan pojan isä. Lapset ei tosin ole hänen kasvattamia, vaan hänen isoäitin. Eli nämä pojat ei ole ees oman isoäitinsä, vaan isoisoäitinsä kasvattamia. Enkä menis vannomaan, että hänkään on vielä kovin vanha...


Paikat, missä vietettiin viis viikkoa meän outreachista on keskenään tosi erilaisia, mutta kaikkia yhistää sama toivottomuus ja elämän haluttomuus. Ja kaikkien paikkojen yllä leijuu raskas masentuneisuuen pilvi. Ei ees kunnolla tajuttu sitä, ennen ko lähettiin pois ja huomattiin muutaman päivän päästä, että kaikki oltiin saatu kunnon yöunet joka yö Moosoneesta lähön jälkeen. Moosoneessa joka yö melkein kaikki nukku huonosti ja joka päivä jollain oli huono ja kärtynen päivä, mutta heti ko lähettiin pois sieltä oli paljon paljon kevyempi olo, eikä mitään ongelmia nukkua koko yö heräämättä sataa kertaa!
Nuorilta ko kysyy, mikä teän tulevaisuuen suunnitelma on, normaali vastaus on "ei mikään, me ollaan jumissa täällä, ei me päästä pois ikinä". Nuorten ja lasten tilanteesta ja elämänasenteesta kertoo tosi paljon teiniraskauksien, huumeitten käytön ja itsemurhien määrä. 100-200 oppilaan lukiossa on jatkuvasti vähintään viis tyttöä raskaana. Noitten viien viikon aikana, jotka oltiin Moosoneessa, Moose Factorylla (2500 asukasta) oli kolme itsemurhaa! Viiminen vain muutama päivä ennen ko lähettiin. Hän oli vain 13-vuotias ja hänen kaveriporukka oli tehny sopimuksen, että jokainen tekee itsemurhan. Tämä tyttö oli toinen siitä porukasta. Yks tyttö, joka tavattiin Moose Factorylla oli itsemurhan tehneen tytön ystävä ja postas facebookiin tämän muistokirjotuksen hänestä.

Vaikka viikot oli monella tapaa raskaita, oli ne myös tosi antosia. Kaikkien meän sydämet suli ihan täysin erityisesti kaikille lapsille noilta alueilta. Tuntu vaikealta lähteä pois ja jättää kaikki uuet ystävät ja ihanat lapset sinne. Monet ois halunnu tulla meän mukaan ja muutama oliki meän kans samassa junassa Cochraneen. Silti, vaikka aika oli lyhyt, mikä saatiin viettää siellä, olen tosi kiitollinen kaikista niistä ihmisistä ketä tavattiin ja kaikista uusista kokemuksista mitä saatiin. Ja ehkäpä menen takas joku päivä. Eihän sitä koskaan tiiä.

Uuteen Seelantiin oli ihana palata ja pysty rentoutua ihan erilailla tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Oli mahtavaa olla taas kaikki koolla ja kuulla muitten tiimien tarinoita Intiasta ja Kiinasta. Intia oli kuuma ja ahistava ja Kiinassa syötiin kanan paistettuja varpaita. 
Tiistai-iltapäivänä oli päättäjäislounas ja meille piettiin puheita ja jaettiin todistukset yms.

Harmitti lähteä ja jättää Uusi Seelanti ja YWAM-perhe. Onneks kaikki on kuitenki skype-soiton päässä ja ompahan nyt ainaki hyvä syy matkustaa, ko kaverit on ympäri maailmaa!


Tämä tarina päättyy tältä erää tähän, seuraava askel on vasta suunnitteilla, siitä lisää sitte joskus. Kiitos kaikille, jotka oletta lukenu ja ollu mukana minun seikkailussa internetin välityksellä! Nähään pian! ;)

Helteisin terveisin
Katariina

p.s. Anteeks tekstin kummallinen mustatausta, mutta en kertakaikkiaan osaa ottaa sitä pois.

Long Time No See

Aikaa onki mukavasti tässä vierähtäny ihan huomaamatta. Melkein kuukausi viimisesta päivityksestä. Kaikenlaista tohinaa on ollu.

Viimiset päivät TAMissa meni järjestellessä (ja panikoiessa) lähtöä outreachiin. Paljon oli vastustusta vielä rahojen tulon jälkeenki. Iki ei meinannu päästä ollenkaan tulemaan, koska viime metreillä kävi ilmi, että se ei saa viisumia L.A.:n välilaskua varten ilman kunnon haastatteluja ja hakemuksia, ja seuraava aika haastatteluun olis ollu maanantaina meän lähön jälkeen.. Siinä sitte puntaroitiin eri vaihtoehtoja ja lopulta vaihettiin Ikin lento perjantaille menemään Vancouverin kautta. Mikä oliki lopulta paljon parempi vaihtoehto, koska sitte Cheryl pääsi kans tulemaan meän outreachiin ja Ikin ei tarvinnu lentää yksin! Aluks tosin näytti siltä, että Cheryl ei voi lentää Ikin kans, koska koneesta ei löytyny koko viikkona yhtään tyhjää paikkaa, vaikka Mark tarkasti joka päivä, jos ois tullu peruutuspaikkoja. Sitte viimisenä iltana tuli yks peruutuspaikka ja Cheryl pääsi samalle lennolle Ikin kanssa ja kaiken lisäksi se ainoa peruutuspaikka oli just Ikin takana, joten he pysty kommunikoimaan keskenään lennon aikana! Ei meän tiimille turhaan ole annettu nimeä Team Of Faith tai Team Impossible, koska sitähän me oltiin, ei oltais ihmisjärjellä selvitty tänne asti.

Ensimmäiset päivät meni aikaerosta selviytyessä, koska elettiin tavallaan kaks melkein kokonaista keskiviikkoa peräkkäin. Hämmennystä lisäs se, että keittiön kello oli ensimmäisen päivän väärässä ajassa, eikä tajuttu sitä, joten oltiin ihan sekasin mikä aika on milloinki. Ja vieläkö ei oltu totuttu siihen, että illalla on pitkään ja aamulla aikasin valosaa. Mentiin siis Torontosta pariksi yöksi meän liiderin Jerrin kotikonnuille Six Nationiin, mikä on reservaatti, missä asuu yhessä kuuen eri heimon jäseniä. Oli hämmentävää huomata miten samanlainen luonto Kanadassa on Suomeen verrattuna! Luulin jo, että oltiin tultu Suomeen, eikä Kanadaan.

Alkuperäistanssryhmä Six Nationissa

 Parin yön jälkeen meän toisen liiderin Markin sisko, tuli hakemaan meitä ja ajettiin kuuen tunnin ajomatkan pohjoseen Muskokaan. Siellä vietettiin Ernien ja Glennisin tykönä neljä yötä, käytiin osallistumassa ja jakamassa nuorten workshopeissa ja Cafe Housessa. Ihmiset Muskokassa on niin anteliaita! Tarjos suunnilleen vaatteita päältänsä meille mukaan ja antoki meille huppareita ja kumppareita ja ruokaa ja sääskisuojia yms. että varmasti pärjätään täällä pohjosessa.

The Doorin (kristittyjen kokoontumispaikka) väki teki meille kakun  Bracebridgessa, Muskokassa

Ernie & Glennis

Muskokasta matka jatku edelleen pohjoseen päin ja ajettiin viien tunnin ajomatka Cochraneen, missä yövyttiin motellissa ja aamulla otettiin yhessä perhe Tozerin kanssa Polar Express -juna Moosoneehen. Viien tunnin junamatka meni mukavasti ja välillä nähtiin jopa hirvi, mikä oli suuri ihme ihanille islander-ystävilleni! Ja junassa oli kätevät penkit, mitkä sai käännettyä ympäri, jos halus istua nelistään! Semmoset Suomeenki!

Junaa oottaessa ja tavarapaljoutta päivitellessä (kuvassa noin puolet meän kuuen tavaroista). Kuvassa myös Ikin lisäksi perhe Tozer, miinus Sammy-koira

Moosoneessa ollaan oltu nyt melkein kaks viikkoa ja ollaan tutustuttu ihmisiin ja tähän kulttuuriin. Tämä on aika erilainen paikka, ko missä olen koskaan ollu. Ja ihan erilainen ko Six Nation, vaikka kummatki on reservaatteja. Six Nation oli kuitenki niin länsimaalaistunu, että eipä siinä hirveästi eroa normi kylään ollu. Mutta täällä jotenki huokuu se lähihistoria, mikä alkuperäiskansalla Kanadassa on. Tosi monet elää pelkästään valtion tukemina, koska Kanadan valtio syytää rahaa reservaatteihin ja alkuperäisväestölle tavallaan anteekspyyntönä siitä, miten niitä on koheltu aikasemmin. Se on tavallaan hyvä asia, että voiaan järjestää kouluja yms. mutta samalla se antaa ihmisille mahollisuuen olla tekemättä mitään. Ja se näkyy. Ihmiset on tosi onnettomia ja koulussa, jos kysyy oppilailta mitä ne haluaa isona, vastaus on "samaa, mitä äiti ja isä tekee". Eli ei mitään käytännössä, koska ei tarvi, ko valtio on maksanu talon ja antaa joka kuukausi rahaa ruokaan. Ihmisille ei hirveästi jää motivaatiota tehä mitään.

Ja Kanadan pohjoisosissa on maailman korkeimpia itsemurhalukemia. Pelkästään tänä aikana, ko ollaan oltu täällä, Moose Factoryssa on ollu kaks teini-itsemurhaa. Moosoneessa ja Moose Factoryssa, missa asuu yhteensa noin 5 000 asukasta on vuosittain viiesta kymmeneen nuorten itsemurhaa. 

Jo katukuvasta täällä saa jonkulaisen käsityksen siitä, minkälaista elämää ihmiset elää täällä. Käytiin viime keskiviikkona yhessä muitten vapaaehtosten kanssa keräämässä roskia Moose Drivelta, missä asuu pelkästään valtion rakennuttamissa taloissa ilmaseks asuvia ihmisiä. Näky oli kaamea aluks. Ei oikeasti tienny oliko tullu kaatopaikalle vai ei. Ojat oli täynnä ihan kaikkea! Pyöriä, tuoleja, vaatteita, kenkiä, stereoita, leluja... Löysin jopa kattilan, jossa oli vielä nuudelit ja kastike sisällä. Siinä sai tehä monta reissua oikealle kaatopaikalle, ennenko koko tie oli puhistettu.

Roskien keräämisen lisäksi ollaan oltu mukana vetämässä Kids Clubia ja nuorten ryhmää. Ja tänä viikonloppuna meillä oli pöytä Homeshowssa, mikä on paikalliset markkinat. Meillä oli siellä Prayer Station ja jaettiin ilmaseksi Uusia Testamentteja ja muuta lukemista. Lopussa annettiin viimiset lappuset ja Raamatut lapsille, jotka pyöri koko ajan meän ympärille, ko ne halus jakaa niitä ihmisille ja auttaa meitä ja muutamassa minuutissa kaikki materiaali oli menny : D

Meän koti Moosoneessa, joen ja puitten takana Moose Factory

Kaiken kaikkiaan ihmiset täällä on tosi ihania, vaikka tosi ujoja. Yhen Kids Clubista tutun lapsen isä tuli sanomaan mulle ruokakaupassa, kuinka otettu se oli siitä, että kerättiin roskia Moose Drivelta, missä hänen tyttöystävänsä asuu. Mahtavaa, että ihmiset alkaa ottamaan enemmän kontaktia meihin nyt, ko ollaan vähän tutumpia ja ihmiset tunnistaa kaupassa ja muualla, että ollaan ne hullut Uusi Seelantilaiset, jotka tuli tänne asti tekemään lähetystyötä.

Yritän saaha blogin päivitysrytmini kuriin ja päivitellä kuulumisiani vähän useammin.

Hauskaa viikkoa kaikille!

KIITOS

HERRA ON HYVÄ!

Kiitos kaikille rukouksista ja lahjotuksista ja tuesta! Tänä aamuna nimittäin saatiin meän viimisetki rahat ja päästään viimein ostamaan lentoliput! Lähtö on noin viikon päästä.

Viime perjantai-aamuna meillä puuttu 8 000 dollaria pelkästään lentolippujen maksuista ja siihen päälle vielä noin 10 000 yöpymisiin ja muihin maksuihin Kanadassa. Perjantaina tultiin alas noin 4 000:een dollariin ja siitä pikkuhiljaa alaspäin pienten lahjotusten ja rahankeruun avulla.

Makkarakoju viime perjantaina

Keskiviikkona päätettiin meän Kanada-tiimin kans Jumalan kehotuksesta paastota siihen asti, että saahaan lentolippurahat kokoon. Meän liideri Jerri oli alkanu paastoamaan meän rahoja varten jo sunnuntaina ja yks meän tiimistä alotti päivää ennen meitä loppuja. Eilen illalla vain päivän paaston jälkeen oltiin jo tosi nälkäsiä, hehe. Meiltä puuttu vielä 2 500 dollaria lentolippujen hinnasta, mutta yhtäkkiä saatiin Angelan kans vain luja usko siihen, että syyään tänään vielä aamiaista! Mulla oli hirveä halu saaha puuroa ja luotin, että saan tänään aamupalaksi puuroa. Tosin se näytti mahottomuuelta, koska oli jo myöhänen ilta ja aamupala syyään aamulla ja ois aika loogista, että yön aikana ei hirveästi rahaa tulis.. Mutta koska me tiiettiin, että loppujen lopuksi mikään ei ole mahotonta, jos pyytää oikealta henkilöltä, oltiin aika varmoja, että tosiaan saahaan sitä aamiaista tänään!
  Aamulla mentiin tarkistamaan meän valkotaulu, missä meillä on ollu koko ajan päivitetty lukema siitä mitä vielä puuttuu. Se oli tullu 150 dollarilla alas. Eli ei vielä tarpeeks aamupalaa varten. Jatkettiin rukoilemista ja normaaleja aamutoimia ja oppituntien alussa menin lecture halliin ja Mark ja Angela oli jotain valkotaululla tekemässä ja yhtäkkiä Angela alko huutamaan "ARE YOU SERIOUS". Mie en yhtään tajunnu mitä tapahtu ja Benin pää esti minua näkemästä taululta sitä summaa, mutta sitte Ben siirty vähän ja näin kauniin nollan siinä, missä just oli ollu 2 350. Sen jälkeen en ole ihan varma mitä tapahtu, mutta jossain vaiheessa oltiin siirrytty keittiöön hyppimään ja kiljumaan ja huutamaan. Perjantai-aamusin meillä on community intercession, eli tästä naapurustosta tulee ihmisiä tänne rukoilemaan aina eri aiheitten puolesta ja tänään Ruth veti sen ja rukoiltiin meän maksujen puolesta, joten oli mahtavaa päästä kertomaan heti tästä huikeasta rukousvastauksesta ihmisille, jotka just rukoili meän puolesta! Ja vasta vähän toivuttuani kaikesta intoilusta kuulin, että ei pelkästään saatu meän lentomaksuja, vaan ihan kaikki! Ihan mieletöntä, miten Jumala on vain niin hyvä meitä kohtaan. Meiltä ei vaaittu, ko pikku paasto. Toisin sanoen saahaan kaikki, mitä halutaan ja tarvitaan, kuhan pyyetään sydämestä ja ollaan kuuliaisia Jumalalle. Huh, niin mielenkiintosta ja upeaa seurata Jeesusta. Suosittelen ;)

Joten iso kiitos teille, jotka oletta tukenu! Kerron vähän lisää kuulumisistani myöhemmin, meillä on ollu tosi kiireiset ja intesiiviset, mutta niin mahtavat pari viikkoa taas!

Palataan!

p.s. Ei ole muuten koskaan maistunu puuro yhtä hyvältä!

Busy busy busy...

Kiireistä on ollu koko viikko ja tulee varmaan olemaan viimiset viikot täällä, koska melkein kaikki vapaa-aika menee outreachin suunnitteluun, tanssien ja draamojen harjotteluun ja rahankeruun suunnitteluun ja toteuttamiseen. Mutta siitä lisää myöhemmin, ensin pistän vähän kuvia viime viikoilta, mitkä on Joen, Benin ja Markin ottamia.

Pääsiäistä vietettiin One Tree Hillillä pitkänä perjantaina ja käytiin tosiaan sunnuntai-aamuna siellä Mangere-vuorella, mistä mainittinki jo aiemmassa postauksessa. One Tree Hillillä lähinnä pelattiin pesistä ja semmosta hauskaa leikkiä, missä välillä piti hypätä lähellä olevan kaverin selkään tai syliin tai polvelle. Se oli oikein hauskaa! One Tree Hillilta palatessa käytiin Ollie'sissa syömässä kuulemma Aucklandin parasta jäätelöä ja olihan se hyvää, mutta en ole vielä löytäny Ivréan Grande Gelaterian kaltasta jäätelöä! Italialainen jäätelö on vain niin parasta.

Kaks viikkoa sitte lauantaina käytiin siellä Auckland Brigella bungee-hyppäämässä ja tässä tulee pieni kuvakooste siitä huvista.

Toissa viikon keskiviikkona meän sisäpihalla oli kunnon feast, ko yks meän oppilaista, Jenny, täytti 21 vuotta  (mikä on siis se iso juttu täällä), ja sen perhe tuli tänne pitämään sille juhlat, joihin me kaikki osallistuttiin. Ne oli tosi hauskat ja vattaa täyttävät. Ja samoalaiset osaa kyllä juhlia! Paljon oli nauru ja tanssia ja muita esityksiä. Yhessä vaiheessa siellä oli tavallaan ovoin mikki mahollisuus, eli kuka vain halus, sai tulla esiintymään tai pitämään puheen tai miten haluskaan Jennya onnitella. Me muut oppilaat suunniteltiin aamulla vartissa äkkiä ennen oppituntien alkua Jennylle ja muille juhlavieraille yllätys. Tehtiin silleen, että Angela meni muka pitämään puhetta ja pisti soimaan 'I like to move it, move it'. Sitte yhessä vaiheessa laulun alussa kaikki oppilaat, missä pöyissä ympäri sisäpihaa istukaan, hyppäs yhtäaikaa seisomaan ja huus "move it!" ja juoksi tanssien lavalle ja sitte tanssittiin siellä hassusti vähän aikaa ja tahottiin Jenny meän kans lavalle tanssimaan ja se oli tosi hauskaa! Lopussa meän liideri sano, että harmi, ko kukaan ei kuvannu sitä, ko oli kuulemma tosi hämmentävää ja yllättävää, ko yhtäkkiä pitkin poikin ihmisiä hyppäs seisomaan ja juoksi lavalle! Ois tosiaan voinu sanoa ees jollekki siitä ja pyytää kuvaamaan, mutta se tuli niin lyhyellä varotusajalla, ettei kukaan tullu ajatelleeksi. Samoalaisilla on tapana kaikissa juhlissa kunnioittaa juhlakalua tanssimalla hänen takana ja yleensä miehet tekee vain hirveästi melua ja riehuu siellä ja juhlakalu tanssii "pääosassa" lavalla. Nytki he teki niin ja lopulta melkein kaikki juhlavieraat oli lavalla tanssimassa ja pitämässä hauskaa!

Jennyn pikkusiskot laulo Jennylle

Jenny ja Iki (kummatki Samoalta ja meän oppilaita) tanssimassa samoalaista tanssia

 Tämä viikko meni pitkälti rahankeruujutuissa. Lähinnä ollaan leivottu eri juttuihin ja mie olen heränny melkein joka aamu varhain leipomaan ja olen joutunu skippaamaan aamu-uinnitki. Mutta eipä se mitään leipominen on hauskaa ja erityisesti nyt siihen on kunnon motivaatiot, ko tietää mihin niillä rahoilla mennään!

Eilen herättiin aamulla viien jälkeen laittamaan valmiiksi meän Garage Salea sisäpihalle. Ensimmäiset asiakkaat tuli seittämän maissa ja niitä riitti tasasen hiljasesti ja välillä vähän enemmän aina kolmeen neljään asti.

Myytiin lahjotuksena saatuja vaatteita ja muita tavaroita ja meillä oli myös leivoksia ja makkarasipulileipäsysteemejä (sausage sizzle). Aamulla käytiin viemässä kylttejä lähialueelle ja Angela seiso kadunkulmassa melkein viis tuntia keksien ja kylttien kans huuellen ihmisiä sisään ja se toimi aika hyvin, mie olin välillä tuuraamassa, ko Angelan piti käyä pissalla ja ihmiset oli yllättävän vastaanottavaisia ja kannustavia! Silti ens viikolla, ko pietään Fun Day, täytyy kyllä tehä isompia ja tehokkaampia kylttejä ja muita mainoksia.

Tänään käytiin kirkon jälkeen Ikin, Estherin ja Maryn kans vihannesfarmilla ja ostettiin superhyvät mansikkajäätelöt, mitkä ne tekee siellä ihan oikeasti masikoista murskaamalla ne jäätelön sekaan! 

Ollaan tosiaan saatu muutama sata kerättyä meän rahankeruujutuilla, mutta suurin osa rahoista on tullu lahjotuksina. Ihmiset on täällä niin anteliaita! Tosi monet on jättäny nimettömiä kirjekuoria tänne, joissa lukee vain "to team canada" ja sisällä on rahaa. Meillä on jonku verran kasassa, mutta vielä tarvitaan, että saahaan ees lentoliput varattua. Tänään meän liideri sano meille, että on ostanu 600 dollarilla auton ja aikoo myyä sen ja jos pestään se, saahaan kaikki raha mikä menee yli 600:n meän outreach-kassaan! Ja se on tosi hyväkuntonen auto, joten se saa varmasti myytyä sen paljon kalliimmalla. Hih, jee, praise the Lord!

Huomenna on luvassa mukava päivä, sillä mennään viettämään Jennyn läksiäisiä Hot Water Pooleille! Jennyn täytyy jättää koulu täällä kesken ja mennä takas Samoalle lopettamaan koulu siellä, perhe ja viisumi -asioitten takia. En tiiä vielä mitä Hot Water Pool käytännössä tarkottaa, mutta kerron siitä sitte tarkemmin seuraavassa postauksessa. Ensi kertaan siis!

Moosonee, Ontario, Kanada

Eilen meillä oli tarkotus mennä puolen päivän aikaan vuori-pyöräilemään, mutta minua ei yhtään huvittanu ja istuin meän huoneen lattialla ja ko olin päättäny etten mene, Angela tuli sisälle ja ko katoin häntä, tiesin heti, että Angelalla on ihan sama fiilis ko mulla! Angelaki siis skippas pyöräilyn ja päätettiin angstata ja olla antisosiaalisia kahestaan. Mentiin siis ostamaan pizzaa tuosta vähän matkan päästä ja istuttiin syömään tosi randomiin paikkaan  meän talon takapihan ja päätien väliin, mihin kukaan ei koskaan tule, kaikki vain ajaa tai kävelee ohi. Se oli siis täydellinen paikka meille antisosiaalisille. Ei haluttu tulla takas kotia syömään, koska täällä oli eilen koko päivän joitain tyyppejä kokkaamassa, niin oli hulinaa.

 Eilinen tuntu meän kummanki mielestä täydelliseltä isovanhempien luona kylästely -päivältä. Mutta koska meillä ei kummallakaan ole isovanhemmat täällä, Angela heitti, että mentäis YWAM-vanhuksien Kayn ja Ronin tykö kylään. Minusta se oli täydellinen idea, mutta lopulta sain suostutella Angelaa lähtemään mukaan jonku aikaa, koska hän ei ollu yhtään perillä semmosesta kylästely kulttuurista, että vain mennään ilmottamatta. Mutta sehän on ihan normaalia! Mentiin siis lopulta käymään heillä ja vain Ron oli kotona, mutta meillä oli oikein mukavaa ja Ron kerto tarinoita ja me kuunneltiin. Ron on muun muassa käyny armeijaa Elvis Presleyn kanssa! Ne oli vain eri divisioonissa (mikä ikinä se onkaan).
Käytiin vielä Frank Neaen (meän viime viikon toinen puhuja) tytön Ruthin ja Markin ja Jerryn tykönä kylässä. Tosin Mark ja Jerry asuu täällä meän kans, joten en tiä lasketaanko sitä kylästelyksi..
Meän antisosiaalisesta päivästä tuliki siis aika tosi huippu ja sosiaalinen päivä! Ja oli hyvä irrottautua meän basesta ja kylästellä välillä.
Ja tosiaan lopulta kukaan muukaan ei menny pyöräilemään. Kaikki tais olla aika väsyneitä.

Käytiin eilen illalla myös Warehousessa tulostamassa meän outreach-rahankeruukamppanjaan lappuja, joita ollaan tänään jaettu eri kirkkoihin. Meän pääkohe Kanadassa on Moosonee. Menomatkalla me pysähytään Markin ja Jerryn kotikirkoissa.
Moosonee on pieni noin 3000 asukkaan kylä ja siellä asuu melkein pelkästään Kanadan alkuperäisväestöä eli intiaaneja. Moosoneehen ei mene teitä, vaan mennään junalla ja ehkä käyään sieltä lentokoneella parissa muussa intiaani-reservissä, mutta meillä ei ole vielä tarkempaa suunnitelmaa. Koko meän tiimi on tosi innoissaan menossa ja saahaan koko ajan lisää vahvistuksia siitä, että tämä on niin Jumalan suunnitelma! Perjantainaki täällä kävi saksalainen Pasifica-alueen YWAMin johtaja ja hän kysy muuten vain Afulta, mihin kohteeseen ollaan menossa ja, ko kuuli, että Kanadaan, heitti ihan vitsillä, että "Moosoneehenko?". Afu hämmentyneenä vastas, että "joo, mistä ihmeestä sie tiiät?", koska Moosonee ei tosiaankaan ole mitenkään tunnettu paikka, meillä on täällä kanadalaisiaki, jotka ei ole koskaan kuullukaan siitä. Se mies ei meinannu millään uskoa, että ollaan oikeasti menossa sinne, koska hän kerto, että on 30 vuotta sitte saanu sydämelleen Kanadan alkuperäisväestön ja hällä on ollu näky, että pasifica-alueelta on tiimi, joka menee sinne. Ja meän tiimissä kaikki on Tyynen Valtameren alueelta (paitsi mie), meillä on kolme samoalaista, yks tongalainen ja yks Uuesta Seelannista ja ollaan eka tiimi, joka menee sinne!

Mahtavaa saaha tuommosia vahvistuksia siitä, että ollaan menossa oikeaan suuntaan. Etenki, ko ollaan kaikkein köyhin ryhmä. Meän kuuen hengen ryhmästä neljällä on tili tyhjillä.. Ollaan tehty joitain suunnitelmia rahankeruuta varten. Tarvitaan 24 000 dollaria ja meillä on kuukausi aikaa. Meinataan ainaki pitää kirpputori ja Fun Day ja leipoa keksejä ja vastaavia ja myyä community-tapahtumissa. Vietiin tosiaan niihin kirkkoihin tämmönen lappulärpäke:

Ja pyyän myös teitä ystävät ja sukulaiset miettimään haluaks jollain lailla osallistua meän rahankeruuseen. Ihan ilman mitään paineita, mutta jos koet, että haluat esim. lahjottaa tai rohkaista meitä jotenki, minun sähköpostiosote on: katariina.oj@gmail.com 

Ja saa muutenki ottaa yhteyttä :)

Tämmösellä porukalla ollaan lähössä:

Kiitos jo etukäteen rukouksista ja rohkaisuista! 

Ilmassa On Syksyn Tuntua

Eilen oli eka päivä, ko oli oikeasti kylmä ja syksynen ilma. Aurinko paisto kyllä tosi lämpimästi, mutta tuuli oli kylmä. Varsinki ko käytiin Mangere vuorella ja huipulla tunnetusti tuulee.

Viime viikon opettajana meillä oli Winkie Pratney ja hänen poikansa William. Ja olipa kyllä mielenkiintonen viikko! Winkie tuli 17-vuotiaana uskoon ja oli sitä ennen kuulemma kunnon "ateisti-nörtti", niinkö hän ite itteään nimitti. Hän on kemisti ja tehny ihan mielettömästi tutkimuksia eri aiheista ja hällä oli niin paljon tietoa kaikesta, että näillä rusina-aivoilla oli välillä vähän vaikea pysyä perässä. Yhtenä päivänä he esitteli meille semmosen siistin kaiutinsysteemin, minkä voi liittää esim. ipodiin ja toisen pään melkein mille tahansa tasaselle pinnalle ja se laite muuttaa sen pinnan kaiuttimeksi! Se oli niin hauskaa, kokeiltiin vaikka mille eri pinnoille ja kaikkein parhaalta kuulosti kitara ja intiaanirumpu!

Lauantaina mentiin ekaa kertaa tutkailemaan Aucklandin keskustaa, mutta koska eletään täällä kiwi-ajassa, eli mikään ei koskaan ole ajallaan, meän lähtö viivästy ja meille ei lopulta jääny hirveästi aikaa olla siellä keskustassa. Ja myöhästyttiin vielä meän adventure-aktiviteetista, benji-hypystä. Onneks ne hyppyihmiset siellä oli joustavia ja meitä ootettiin, että kerettiin ryhmän mukaan.
 Hyppääminen oli jännittävää ja hermostunutta tärinää ei yhtään helpottanu se, että hyppypaikkaan oli aika pitkä matka kävellä. Hypättiin Auckland-sillalta noin 40 metrin korkeuesta. Kaikkein pahin hetki oli, ko piti kävellä sinne reunalle ja tiesi, että kohta pitää hypätä. Mutta sitte ko hyppäs ja tajus, että tässä sitä mennään, tuli valtava vapauen tunne ja vapaa puotus tuntu tosi pitkältä, vaikka eihän se oikeasti ole ko muutaman sekunnin! Se oli ihanaa ja olisin hypänny uuestaan vaikka heti! Mennäänki ehkä outreachin jälkeen hyppäämään uuestaan, koska saahaan hypätä kuuen kuukauen sisällä uuestaan puoleen hintaan.

Saatiin tosiaan tietää outreach-kohteemme ja mie olen menossa Kanadaan! Nyt se tuntuu niin selkeältä vaihtoeholta, mutta mulla meni puoltoista viikkoa, ennen ko viimein kuulin kunnolla, minne Jumala haluaa, että menen. Istuttiin Afun kans takapihalla ja minun olis pitäny viimistään edelliseen päivään mennessä kertoa, mihin olen menossa, mutta mulla ei vieläkään ollu mitään selkeää ajatusta. Päätettiin rukoilla ja kolmannella kerralla viimein kuulin, että "Kanada" ja mulle tuli myös mieleen, mitä yks meän liidereistä sano mulle aiemmin, että liidereillä on semmonen tunne, että kanadaan pitäis olla isompi ryhmä menossa. Pyyettiin kuitenki vielä vahvistusta, koska en halunnu luottaa vain noihin. Mentiin sisälle tarkistamaan Raamatusta, minkä kohan Afu oli saanu. Afu avas Raamattunsa ja katoin hänen Raamatun sivuja ja näin selkeän pienen kanadan lipun toisella sivulla ja olin, että mitä ihmettä. Menin lähemmäs kattomaan ja näin edelleen sen lipun siinä ja olin vain tosi hämmentyny, ko Afu ei millään lailla kommentoinu sitä. Sitte käännyin Raamattuun nähen oikein päin ja tajusin, että se oli kappaleen numero, mutta koska se oli punavalkonen, se näyttin minun silmiin ihan kanadan lipulta! Ja kappaleen nimi oli vielä "Ole kuuliainen johtajille", haha. Afu kerto sitte, minkä näyn se oli nähny minusta aiemmin. Mulla oli siinä näyssä valkonen mekko päällä ja pitkät hiukset ja olin astumassa veen pinnalle ja oli tosi rauhallista ja yhtäkkiä minun kasvojen ohi lensi vaahterapuun lehti. Kerrottiin tuo näky myös Jerrylle ja se sano, että Kanadassa on just joku taiteilija tehny kuvan, jossa pitkätukkanen nainen, jolla on valkonen mekko astuu veen pinnalle ja sen kasvojen ohi lentää vaahterapuun lehtiä ja niistä muodostuu sen mekon helma! Eli melkein just sama kuva, minkä Afu näki, eikä se tienny tuosta kuvasta mitään!
 Meillä on tosi hyvä tiimi koossa ja mennään pieneen intiaani-yhteisöön ja työskennellään varmaan pääasiassa lasten ja nuorten kanssa.

Täällä alkaa siis pikkuhiljaa ilmat viilenemään, vaikka tänään oliki taas tosi lämmin päivä. Mutta tänä vuonna syksy tulee kuulemma epätavallisen hitaasti ja kesä on ollu normaalia pitempi!
Kuulemisiin!

Pääsiäistä!

Oho, onki vierähtäny jo kaks viikkoa viime postauksesta! Niin se aika rientää ja puolessa välissä mennään jo lecture-vaihettaki. Hurjaa. Hmm, mitähän näissä parissa viikossa on tapahtunu.

Viime viikon lauantaina käytiin ainaki laskemassa koskea. Lähettiin aamulla puol kuuelta ajamaan ja ajettiin ahtaasti ja epämukavasti pikku pakettiautossa Rotoruaan, missä on maailman suurin vesiputous, minkä voi laskea kumiveneellä! Kaituna-joelle päästyämme puettiin märkäpuvut päälle ja hypättiin veneeseen.

 

Mentiin kolme isompaa putousta, joista eka oli puoltoista metriä, toinen kaks ja kolmas ja suurin seittämän metriä korkea.

Niinkö kuvasta näkyy, meän vene kävi ihan uppeluksissa, toisen ryhmän vene ei käyny ihan niin syvällä, vaan niillä jäi tyyliin päätki kokonaan pinnalle. Ja hehe, onnistuin veen pyörityksessä lyömään takana istuvaa miestä nenään, niin, että se muuttu ihan punaseksi ja meni vähän vinoon..

Tällä viikolla meille on opetettu kulttuuriasiaa ja on ollu tosi mielenkiintosta ja ymmärrystä laajentavaa. Torstaina saatiin jopa etuoikeus käyä läheisessä Maraissa. Marai on maorien joku paikka, en oikein osaa selittää mikä. Niitä on ympäri Uutta Seelantia. Tämä, missä me käytiin on maori-kuninkaallisten Marai ja sain tietää, että meän yks staffilainen, Kat (kokonimeltään Kataraina), on kuninkaallisessa suvussa aika korkealla. Mutta siis maori-kuninkaalla ei käytännössä ole enää mitään poliittista valtaa, lähinnä muodollisia kuninkaallisia. 

Meille tehtiin siellä se tervetuliaiskutsuhuutojuttu taas ja tällä kertaa pystyin paremmin keskittymään siihen, ko tiesin vähän paremmin mitä pitää tehä, enkä ollu koko ajan paniikissa siitä, että mihin päin katon ja minne liikun ja milloin seison ja milloin esitän laulavani (koska en muista ulkoa maori-laulujen sanoja, niin piti vain esittää :D). 

Eilen käytiin cavingaamassa (luolaamassa, luolastamassa.. mikä se on suomeksi?). Caving on siis käytännössä luolassa kävelyä. Se oli ihan älyttömän siistiä! Jos joku on kattonu Planet Earth dokumentti sarjasta luola-jakson niin saa jonkulaisen kuvan siitä minkälaista se oli. Meän luola ei ollu ihan niin extreme ja sinne pääsi ihan kävellen, mutta aika siisti kuitenki! Välillä piti kulkea kumarassa ja varoa päätä, välillä piti ryömiä ja kontata viileässä veessä ja mudassa, mutta suurimmaksi osaksi luola oli tosi korkea. Yhessä vaiheessa tultiin semmoseen kohtaan, missä katto nousi varmaan 15 metrin korkeuteen ja sammutettiin lamppumme ja yhtäkkiä alko näkymään yläpuolella tuhansittain pieniä kirkkaita valopisteitä, kiiltomatoja! Se näytti ihan tosi kirkkaalta linnunradalta, mutta paljon lähempää. 

Siellä oli myös tosi paljon tippukiviä, isoja ja pieniä, ylhäältä ja alhaalta päin kasvavia. Ja tosi kauniita veden muodostamia patsaita ja tasasia, sileitä, pehmeitä pöytiä ja vesialtaita. Ah, se oli niin mahtavaa!

Tämä ja seuraava kuva Benjin ottamia

Tänään lähettiin puol kuuelta Mangere-vuorelle (joka on vanha tulivuoren kraateri, käytiin siellä ekana päivänä) kattomaan auringon nousua pääsiäisen kunniaksi! Auringon nousu jäi lopulta aika mitättömäksi, vaikka Uuen Seelannin piti olla ensimmäinen maailmassa, joka näkee auringon nousun pääsiäispäivänä. Mutta  oikeastaan se ei noussu ollenkaan, valostu vain. Mutta silti se oli tosi rauhallinen ja kaunis hetki. Oli tosin vähän haastavaa nousta ylös kraaterin huipulle, koska oli pilkkopimeää ja vain yhellä oli taskulamppu ja koska siellä on lehmiä, siellä on myös lehmän kakkaa joka puolella. Huueltiin sitte vain toisillemme varotushuutoja. "cow poo on your left!"

Hyvää iisteriä kaikille! Syökää suklaata, älkää liisteriä!